Urkujensoitto, opiskelu sekä harrastukset

Ensitutustumiseni urkuihin

Mainitsin johdannossa, että urut ovat kiinnostaneet minua pyhäkouluajoilta alkaen. Tämä on silkkaa faktaa. Kun olin Lapinlahden kansakoulun alaluokilla, kävin myös Töölön kirkossa pyhäkoulua. Olimme ensin kirkkosalissa ja sitten opettajamme veivät meidät johonkin erilliseen luokkahuoneeseen raamattutunnille. Opettajaani rupesi ihmetyttämään se, että katosin aina jonnekkin kirkosta. Minusta mielenkiintoisin paikka siellä oli kuitenkin urkuparvi. Mielihaluni oli istua kirkon urkurin, professori Taneli Kuusiston vieressä urkupenkillä. Minua kiinnosti hänen soittamisensa ja erityisesti äänikertojen valintansa. Eipä hän edes suuttunutkaan, vaikka yritin antaa hänelle välillä ohjeitani. Nämä rakkaat muistot tulivat elävästi mieleen, kun vajaat kymmenen vuotta myöhemmin sain itse soittaa jumalan palveluksessa näitä urkuja.

Tunnustelua urkurinvirkaan.

Kävin oppikoulua Helsingin Normaalilyseossa. Siellä oli "laulunopettajanani" maankuulu professori Armas Maasalo. Minulle hän oli silloin vain pelkkä "setä", mitä nimitystä hän pyysi käyttämään. Ollessani neljännellä luokalla aloitin hänen johdollaan soitonopiskelun. Koulun juhlasalissa oli harmooni ja ensimmäinen vuosi kului, kun soitin Oskar Merikannon Urkuharmooni-koulun kannesta kanteen. Norssissa vanhat Thulen rakentamat urut olivat juhlasalin parvella mutta niitä en päässyt edes kokeilemaan, ennenkuin olin keskikoulun viidennellä luokalla ja saanut harmoonikoulun soitettua. Nyt oli niillä soitettuna vuorossa Merkel'in urkukoulu. Siinä kului taas vuosi ja keväällä 15-vuotiaasta Teppo-pojasta tuli Johanneksen kirkon kesäurkuri Maasalon sijaiseksi. Muistan, kun soitin siellä ensimmäisen julkisen Evankeliumiyhdistyksen jumalanpalvelukseni. Tilaisuus radioitiin suorana lähetyksenä. Herra professori tosin istui vieressäni urkupenkillä tarkkaillen soittoani mutta hänen ei tarvinnut puuttua siihen koko tilaisuuden aikana.

Urkujensoiton opinnot.

Jatkoimme vielä urkujensoittoa muutaman vuoden ajan, kunnes prof Maasalo jäi eläkkeelle. Näiden vuosien aikana sain olla iloinen siitä, että minulle suotiin mahdollisuus soittaa Helsingin suurimmilla, Mikael Agricolan kirkon, uruilla. Sain harjoitella niillä mielin määrin, sillä minulla oli vapaa pääsy kirkkoon käyttööni annetulla avaimella. Urkutunnitkin sain soittaa nyt Norssin urkujen sijasta tällä mahtavalla instrumentilla. Urut olivat yleensä arkipäivisin vapaat ja soittoaikaa oli minullakin riittävästi, paitsi silloin , kun professori Elis Mårtenson, ruotsalaisen seurakunnan urkuri oli siellä harjoittelemassa. Myös Johanneksen kirkon urut olivat käytettävissäni. Koska tämä kirkko sijaitsee aivan Norssia vastapäätä, käväisin usein päivällä siellä soittamassa, kun koulussa jostain syystä jokin tunti jäi pitämättä. Toisaalta taas soittamalla Agricolan kirkossa sunnuntaisin päivä-jumalanpalveluksen ja Norssissa viikoittain muutamia aamuhartauksia, Maasalo antoi minulle korvauksena yhden soitto- ja teoriatunnin viikossa, eli minun ei tarvinnut koskaan maksaa rahalla saamastani urkujensoiton opista !

Suoritin professori Maasalolle silloiset Kirkkomusiikkiopiston urkukurssit ja osan jopa silloisesta diploomikurssistakin ja myös niihin liittyvät teoreettiset aineet. Lisäksi soitin mm. M.Dupre'n urkuimprovisatiokurssia ja opettajani rakastamaa ranskalaista urkumusiikkia.

Eteläiseen seurakuntaan tuli nyt uusi urkuri, professori Tauno Äikää. Jouduin luopumaan Agricolan kirkon avaimesta. Norssissa oli minulla 7:s luokka meneillään ja seuraavana vuonna, kahdeksannella luokalla, alkoi valmistautumiseni ylioppilaskirjoituksiin, jolloin urut jäivät pakostakin vähemmälle huomiolle..

Osallistumiseni urkukilpailuun.

Tosin vielä kunnostauduin urkujensoitossa osallistumalla Teinien Valtakunnallisten Kulttuuripäivien urkukilpailuun Lappeen kirkossa 6.6.1954. voittamalla sen. Enpä malta olla kertomatta hieman siitä. Tuloni Lappeenrantaan tapahtui iltajunalla. Kilpailuihin osallistujille oli varattu majapaikka erääseen kouluun. Kun pääsin sinne, yritin ensi töikseni tavoittaa Lappeen kirkon kanttorin, jotta olisin päässyt kirkkoon jo illalla kaikessa rauhassa harjoittelemaan ja tutustumaan urkuihin ja valmistautumaan seuraavana päivänä tapahtuvaan kilpailuun. Kanttori tosin löytyi mutta hän oli jossain häätilaisuudssa eikä hänellä ollut aikaa eikä pienintäkään halua suostua pyyntööni. Onneksi koululla oli harmooni, joka sai toimestani monta tuntia "kyytiä", kunnes talon henkilökunta pakotti minut "tältä päivältä" yleisen järjestyksen vuoksi ehdottomasti lopettamaan. Kanttori tosin lupasi päästää minut kirkkoon jopa paria tuntia ennen kilpailun alkua harjoittelemaan. Ensitutustumiseni minulle täysin outoihin urkuihin muodostui siis kovin lyhyeksi. Soittoaikaakaan konsertin valmisteluun ei paljoa jäänyt sillä olihan vielä äänikertojenkin valinta tehtävä. Kanttori sentään oli kääntämässä minulle lehteä, kun soitin ohjelmani.

Kilpailussa onnistuin mielestäni kuitenkin yllättävän hyvin. Säveltäjä Ahti Sonninen oli kilpailun tuomarina. Soittamani ohjelma oli: J.S.Bach: Toccata, Adagio ja Fuuga C-dur ja Taneli Kuusisto: Johdanto, Pastorale, Interludio ja Fuuga koraalista Eijaa, jo toivon sielu riemuitsee.

Linjan veto, diplomi urkuri vai - insinööri ?

Armeijan kävin vuosina 1954-55. Ennen sitä oli vielä päätettävä, tuleeko minusta urkuri vai insinööri. Isäni Helsingin Kaupunginorkesterin viulistina toivoi pojastaan mielummin insinööriä, kuin muusikkoa. Valitsin hänen tahdon mukaisesti vaihtoehdoista pyrkimisen Helsingin Teknilliseen Korkeakouluun, jonka karsintakursseille oli siis ajan voittamiseksi mentävä jo ennen sotaväkeä ja suoritettava kurssit hyväksyttävästi. Tämä onnistui ja sain heti sotaväen käytyäni aloittaa opinnot Korkeakoulussa. Niiden päätyttyä Teposta tuli diplomi insinööri vuonna 1962.

Soittimeni alusta alkaen

Urut ei ole ainoa soitin, jota olen soittanut. Ehkä noin 5-vuotiaana isäni antoi minulle soitettavakseni viulun. Muistan, kun aluksi melkein itkun säestyksellä soitin hänen käskystään "skaaloja". Kuitenkin taidon lisäännyttyä soittaminen alkoi jopa kiinnostaakin. Esiintymiset kansakoulun tilaisuuksissa tuntuivat jo vähän jopa innoittaviltakin.

Toinen soittimeni oli "Hohner"- pianoharmonikka, jonka isäni oli hankkinut ollessaan sodanaikaisessa palveluksessa Helsingin Santahaminan Rannikkotykistössä. Sain nähdä sen ensimmäistä kertaa, kun isä oli käymässä kotona lomalla. Ihastuin heti siihen. Vaikka tämä oli ensitutustumiseni kosketinsoittimeen, tapailin sieltä heti melko vaivatta ilman minkäänlaista opastusta virren "Mä silmät luon ylös taivaaseen" melodian, kun harmonikka oli isäni sylissä. Se oli kuitenkin liian painava minun yksinään soitettavaksi. Siksi isä asensi sen myöhemmin vaakasuoraan telineelle, missä sen rullilla lepäävää bassopuolta palkeineen saattoi liikuttaa edes takaisin kiskoja pitkin laitteessa olevilla jalkapolkimilla. Minulla oli mahdollisuus soittaa sillä molemmin käsin, esim. virsiä samaan tapaan kuin esim. harmoonilla. Tämä soittokone oli pitkään käytössä ja enpä malta olla kertomasta, että se käväisi joulun tienoissa jopa Marian sairaalassakin, jossa veljeni oli hoidettavana. Säestin tällä laitteella, kun isäni soitti viululla Otto Kotilaisen laulun, "Kun maas' on hanki", siellä sairasosastolla. Veljelläni ei ollut tämän tapahtuman jälkeen enää elinaikaa kuin vuoden loppuun saakka. Ensimmäiseksi soitokseni "oikeilla uruilla" muodostuivat hänen hautajaisensa heti seuraavan vuoden alussa Helsingin Hietaniemen kappelissa, jossa sain säestää uruilla Merikannon, "Oi muistatko vielä sen virren", jonka eräs laulajatar esitti. Suoritus tapahtui tietysti ilman jalkion käyttöä.

Soittimen rakenne kehittyi nopeasti ja kohta se oli käytettävissäni isäni itsekonstruoimalla, kuorma-auton sähkömoottorikäyttöisellä lämmitinlaitteen puhaltimella varustettuna. Laitetta ei siis tarvinnut enää polkea. Parannukset eivät vielä loppuneet kuitenkaan tähän. Seuraavaksi isä teki siihen "oikean" puisen urkujalkion, jonka äänet löytyivät mekaniikan avulla harmonikan bassopuolelta. Aänen voimakkuus oli hallittavissa neljässä portaassa puhaltimen tehoa säätämällä. Koko konstruktio oli toisaalta niin etevästi suunniteltu, että harmonikan saattoi koska tahansa vaan nostaa pois telineeltään ja ottaa vaihtoehtoisesti taas käyttöön aitona soittimena.

Tämä soittolaite oli kotonani vielä käytössä oppikouluaikananikin. Muistan, että prof. Maasalo kävi kerran kotonamme erään perhejuhlan yhteydessä. Hänellä oli kyllä ihmettelemistä kerrakseen!

Koska soittotaitoni kehittyi, kävi tämä pieni harmonikan koskettimisto pian riittämättömäksi. Isän oli pakko hankkia oikea piano kotiimme. Nyt alkoi kotona hänen johdolla pianonsoiton - ja samanaikaisesti koulussa urkujensoiton opiskelu prof. Maasalon johdolla. Isäni katsoi minulle tarpeellisimmaksi taidoksi ns. "prima vista"- soiton oppimisen. Se aloitettiin sillä, että hänen nuottikaapistaan otettiin jokin "salonkiorkesteri-teos" esiin. Aluksi riitti, kun sain soitettua jotain vaikkapa esim. vain bassostemmasta kun hän soitti viululla melodiaa. Tällä yhteissoitto "metodilla" nuotinlukutaitoni kohentui vähitellen ja ennenpitkään sain "poimittua" jo jopa eri soitinten "lisukkeitakin" nuotista etevän "kapakkapianistin" tavoin. Näihin aikoihin nimittäin orkesterimuusikot soittivat ahkerasti klassista musiikkia esim. ravintoloissa. Hyvä nuotinlukutaito oli silloin suuressa arvossa. Tämä on myös tullut korvaamattomana lahjana minullekin koko muusikkourani aikana.

Soittoni eri yhteisöissä

Viulukaan ei poistunut kuvioista. Se oli soittimenani Norssin orkesterissa. Pulttikaverinani oli Paavo Berglund. Minä jouduin soittamaan hänen oikealla puolella, koska hän on vasenkätinen eli muuten jousemme olisivat menneet ristiin. Soitimme toista viulua molemmat ja johtajanamme oli Tuomas Haapanen. Aina kun olen tavannut Paavon myöhemmin, hän mainitsee, että kyllä muistan hyvin kun Teppo veteli oikein hartaudella ja taidolla siinä soittamassamme "Iphigenia in Aulis" ouvertur' issa sitä nopeakulkuista toisen viulun osuutta, joka on kappaleen alkupuolella.

Korkeakouluaikana soitin Polyteknikkojen orkesterissa (PO:ssa), jossa alussa kapellimestarinani oli Heikki Aaltoila. Siellä viuluni vaihtui pian alttoviuluksi. Tähän orkesteriin liittyy saumattomasti myös Retuperän VBK. Soittamalla joskus siinäkin sain tutustua kornettiin, trumpettiin ja alttotorveen. Isän trumpettia kotona oli tullut soitettua jo aikaisemminkin. Hänhän aloitti muusikkouransa kornetin soitolla sotilassoittokunnassa.

Musiikin linja Suomen armeijassa

Tämän "klassisen" linjan ohella soitin myös tanssimusiikkia opiskeluaikanani erilaisissa pienissä kokoonpanoissa opiskelutovereitteni kanssa, jolloin soittimenani oli piano, syntetisaattori, harmonikka tai basso. Tämä tanssimusiikin soittaminen sai vankan alkunsa, kun olin Mikkelissä, 6:ssa prikaatissa sotaväessä. Siellä oli oma soittokunta. Minut otettiin alusta pitäen näihin musiikkipiireihin mukaan ja sain omaan käyttööni armeijan pianoharmonikan. Soittokavereinani oli eteviä erilaisia puhaltimia soittavia soitto-oppilas-muusikoita. Sain hyväkseni palveluksenkin välillä varta vasten meille järjestettyä yhteistä harjoitteluaikaa. Jouduimme esiintymään mitä moninaisimmissa armeijan tilaisuuksissa, jopa upseereidenkin juhlissa. Armeijassa oloni ajan loppupuolella kesällä kiersimme sitten melkein kaikki kaupungin liepeillä olevat tanssilavat ja tanssimusiikin soitto alkoi sujua meikäläiseltäkin aina entistä paremmin.

Kirkkomuusikon kausi

Armeijasta kotiutumiseni jälkeen alkoi pitkä kausi, jolloin lukuisat kanttoriurkurin sijaisuudet leipätyön ohella ohjasivat musiikin melkein täysin kirkolliselle linjalle. Tuli soitettua ohessa jopa useita urkukonserttejakin, joista muistelen mielihyvällä esim. konserttia laulajattaren, kanttori Rauni Rekun kanssa Seinäjoen Lakeuden Ristin kirkossa, jossa meillä oli yli 200 kuulijaa ja saimme hyvät arvostelut. Urkuohjelmaani kuului mm. J.S.Bach: Suuri h-moll Preludi ja Fuuga sekä Cesar Franck: Koraali a-moll. Olivier Messian' iakaan en ollut unohtanut. Soitin hänen sävellyksensä, "Ikuisen seurakunnan ilmestyminen". Myös triomme konsertti Porin kirkossa laulajien, Marja Eskolan ja Pekka Lähteenmäen kanssa, jäi mieleeni. Siellä soitin mm. uruilla oman sävellykseni, "Partita hengellisestä laulusta "Voimahan suurehen rakkautes' ". Esitin mainitsemani Lakeuden Ristin kirkon konsertin urkukappaleet myös myöhemmin itäisen Helsingin, Roihuvuoren kirkossa pitämässäni urkukonsertissa, missä myös triomme laulajat olivat mukana esiintyjinä..

Edellämainitulla trio- kokoonpanolla pidimme useita kirkkokonsertteja eri puolella Suomea ja aina hyvällä menestyksellä. Niistä myös eräs mieleenpainuvimmista oli esiintymisemme Lahden Ristin Kirkossa.

Siirtyminen eläkkeelle

Aktiivinen urkujensoittoni loppui melkein samoihin aikoihin, kun siirryin eläkkeelle. Muutama vuosi oli aluksi "hiljaiseloa". Muutos tähän tapahtui kuitenkin aivan sattuman varaisesti. Serkkuni, Antti Lyyjysen vaimo, Maila Lyyjynen pyysi minua erääseen opettajien joulujuhlaan sijaiseksi säestämään joululauluja, koska orkesterin vakituinen säestäjä oli sairastunut. Katselin ensin paikalla olevia soittovälineitä vähän ihmetellen, sillä siellä oli syntetisaattori ja rummut. Säestettyäni muutaman laulun sain eteeni paksun soittokirjan ja kysyttiin: voisitko sinä soittaa tästä ? Sanoin, että voidaanhan kokeilla.

Menestys oli ilmeisesti täydellinen ja minua pyydettiin soittajaksi Tapiolan Sotaveteraaniorkesteriin, joka tässä nyt oli asialla, tosin ei tällä kerralla läheskään täydessä vahvuudessaan. Tämä "keikka" ei ole vielä tänäkään päivänä lopussa ja se on jatkunut minunkin kohdallani jo usean vuoden ajan.

Soittohommat eivät kuitenkaan jääneet vain tähän. Minua pyydettin myös myöhemmin soittajaksi Espoolaiseen 30v toimineen orkesterin, "Muinaiset" pianistiksi. Tämä "vakanssi" jatkuu myös edelleenkin. Tämä orkesteri on viulupohjainen 2-3 viulua, alttoviulu, cello, basso, (puuttuu satunnaisesti tällä hetkellä) ja puhaltimet: huilu ja klarinetti sekä säestyssoittimena kitara. Piano on korvannut useasti bassoa ja kitaraa, näiden puuttuessa.Olen tehnyt suuren määrän sovituksia (tällä hetkellä niitä on jo yli 50 kpl) , juuri tälle kokoonpanolle. Suurenmoisena apuvälineenä minulla on tässä amerikkalaisten kehittämä "Finale"- nuotinkirjoitus järjestelmä, joka tuottaa lopputuloksena painetun grafiikan kaltaisen laatujäljen omaavat nuotit soittajille. Muinaiset pystyvät kaiken tyylisen musiikiin esittämiseen, voi sanoa, jopa laidasta laitaan.Tämän orkesterin linjaus on kuitenkin enemmän klassiseen vivahtava, kuin Veteraaniorkesterin, jossa pohjana ovat taas harmonikat, joihin liittyvät puhaltimet, klarinetit, saxofonit, kitara, basso ja rummut. Pianoakaan ei sovi unohtaa. Laulusolisti kuuluu myös tämän orkesterin "kalustoon".

Olen myös ollut "Vapaussodan Helsingin Seudun Perinneyhdistys ry" nimisen seuran pianistina usean vuoden ajan. Minun edeltäjänäni oli tehtävässä Aarno Valli. Olen säestänyt eritasoisia taiteilijoita ja soittanut yleensä sota-aiheisiin liittyvää lähinnä viihdemusiikkia järjestetyissä lounas- ja juhlatilaisuuksissa. Mieleenpainuvin laulaja, jota jouduin pitkästä aikaa säestämään, oli Jalmari Kahri. Hän oli saavuttamaisillaan 100V iän. Muutama kuukausi jäi vain enää puuttumaan. Olimme viimeksi olleet yhdessä, kun olin soittamassa urkuja Eteläisessä seurakunnassa silloin kouluaikana. Kahri oli silloin siellä kanttorina ennen Sulo Saaritsia.

Muut musiikkiin liityvät toimeni.

Olen ollut myös monessa erilaisessa sellaisessa toiminnassa osapuolena, joka ei varsinaisesti liity omaan soittamiseen. Eräs niistä on musiikin äänittäminen nauhurilla. Olen tehnyt mm. kanttorikuoron laulaman levyn, jonka olen äänittänyt Orimattilan kirkossa. Kuoron johtajina olivat Ossi Elokas ja Matti Rauhala. Myös Keinosen johtaman Joensuun mieskuoron levy on eräs tekemistäni. Äänityksiini kuuluu myös Pekka Rekun johtaman Kauhajoen kirkkokuoron laulama levy.

Keväästä 1979 alkaen, kun Ristinkirkon urut valmistuivat, minulla oli jatkuva työ, johon kuului vastuu urkujen virityksestä ja huollosta Kansainvälisen Urkuviikon konserteissa, jota kesti n. 15 vuoden ajan. Lisänä oli vielä tehtävä erilaisten konserteissa käytettävien soittimien viritys esitystä varten. Tähän ryhmään kuuluivat mm. erilaiset paikalle tuodut zembalot ja jopa pianotkin. Usein oli hallittava ja toteutettavakin jopa normaalista pokkeavat viritysjärjestelmätkin ! Toimintaani liittyi myös alusta alkaen Urkuviikkojen konserttien nauhoitus. Niitä kertyi vuosien mittaan suurina studio-nauha avokeloina melkoinen määrä. jossa luku 100 ei vielä taida edes riittää. Tämäkin työ loppui suunnilleen samoihin aikoihin, kun menin eläkkeelle päätoimestani, Urkurakentamosta, eli kun täytin 60V.